Superäiti

5. maaliskuuta 2018

Ihan ensiksi haluan sanoa miten sydäntä lämmittävää on huomata, että tänne löytää vielä vanhoja lukijoitani ja laitatte ihania "tervetuliasiviestejä" minulle. Oikeasti kiitos.
Mietin miten kukaan enää tänne edes löytää, kun en jaksaisi blogiani sinänsä nyt mainostaakkaan. Miten te anonyymit sitten huomasitte mun kirjoittaneen tänne vuoden jälkeen? Edellinen postaukseni oli suunilleen tasan vuosi sitten, mutta en ole aktiivisesti kirjoittanut sitten vuoden 2015!

Eilen kaivoin internetistä blogeja, joita aiemmin lueskelin. Yritän todella päästä takaisin tähän blogimaailmaan, mutta en edes ymmärtänyt mitä blogiportaaleita porukka nykyään käyttää. Onko koko blogimaailma muutenkin siirtynyt youtuben puolelle? Olisi kiva tehdä videoita, mutta jos tämä blogin tekeminen vie aikaa, niin vlogin tekeminen se vasta aikaa vie!

Olisi kiva kuvailla päivääni Iholla- sarjan tyylisesti ja joku toinen voisi sitten leikata ja viimeistellä videot, nimittäin minä en jaksaisi perehtyä sellaiseen. En ainakaan nyt, ehkä opparin kirjoitettua minulla saattaisi olla aikaa siihen. Tämänkin blogin kirjoittaminen jäi heti kun aloitin opiskelut, sillä vaikkei ehkä uskoisi, niin blogin tekeminen todella vie monta tuntia. Kirjoittaminen, kuvien ottaminen ja niiden muokkaaminen. Opiskeluiden aloitettuani minulla ei jäänyt yhtään tuntia päivästä blogin tekemiseen.

Opiskelu äitinä ei ole helppoa. Ajoittain ajattelen miten ihmeessä olen selviytynyt koulusta näin hyvin ja loppusuoralle. Ensimmäinen 1,5v koulusta oli pelkkää rapsojen tekemistä. Kymmeniä sivuja rapsoja viikottain. Ryhmätöitä, joissa täytyy yrittää pysyä tahdissa muiden kanssa, kun itsellä lapsi kipeänä tai ei vaan oikeasti aikaa keskittyä siihen. Deadline kolmen tunnin päästä ja nukutat juuri lasta. Ryhmächatti huutaa, keskustelee tehtävänannosta ja kyselee mua, kyselee mun osuutta tehtävästä. Joo joo mä viimistelen sen vielä, kunhan vaan saan lapsen nukutettua!

Sitten se saatanan kone vetää ittensä jumiin. Latailee. Aloittaa kokonaan jonkin järjestelmäpäivityksen kesken mun rapsan tekoa! Tämä oikeasti tapahtui kerran ja dl ryhmätyöstä oli tunnin päästä. Lapsi itki huoneessaan ja mä lattialla yritin vääntää sitä työtä, kunnes se kone teki mitä teki. Menin vessaan itkemään. Laitoin ryhmälle viestin, että poistun kokonaan tiimistä, sillä en vaan kestänyt sitä pahaa oloa koko ryhmäni puolesta, kun minä en saa palautettua osuuttani. Olen herkkä. En halua tuottaa pettymystä muille, enkä jaksa selitellä oikeasti aivan älytöntä tarinaa, joka oli totta.

Rehellisesti sanottua nautin yksilötöistä, sillä silloin olen vastuussa vain ainoastaan itsestäni ja tiedän mihin arvosanaan pyrin ja mihin minulla on resurssit. Koulusta kotiin, tyttö päikystä, välipalaa, jumpalle, iltapala ja nukkumaan. Tässä vaiheessa mulla alkoi vasta aikaa avata tietokone ja keskittyä koulutehtäviin. Keskiyöhön ja sen yliki on tultu rapsoja väännettyä ja toisinaan sitä halusi vain rentoutua ja katsoa telkkaria.
Kurssit on nyt kuitenkin kaikki suoritettu ja enää ONT vääntäminen jäljellä! Se kaikkein vaikein ooh haha. Minä selviän tästä!

Oltiin tänään uimassa ja Sabrina sanoi minulle "Sinä olet äiti superäiti, sinä olet supernainen". Liikutuin ja halasimme. Sitä minä olen, supernainen.


Leave a Comment

  1. Kiva kun oot takas! Sattumalta pari pv sitten nappailin kirjanmerkkilistaltani blogeja auki, ja olitkin juuri aloittanut uudestaan! Seuraillut olen aikoinaan tyttäresi odotuksesta asti, joten kiva nähdä vanhaa "ystävää" <:

    VastaaPoista
  2. Minulle blogger ilmoitti uudesta postauksesta.
    Kyllä tuo opiskelu on oma työnsä, mutta onneksi olet jo loppusuoralla! Vikat tsempit oppariin ja sitten se on siinä!

    VastaaPoista